Presidentin valtaoikeudet

”Meitä keisarit ei enää hoivaa, eikä veriset julmuritkaan. Tovereissamme meillä on voimaa, vapauttamme puolustamaan.”

Luulin mainostoimiston kikkailuksi sitä, kun Kokoomus ennen eduskuntavaaleja 2007 esiintyi työväenpuolueena.  Olin väärässä, sillä ainakin presidentin valtaoikeuksia ajatellen Kokoomus on aito ja ainoa työväenpuolue.  Sosialidemokraattinen puolue ja Vasemmistoliitto ovat entisiä työväenpuolueita, sillä niin täydellisesti ne ovat hylänneet aatteellisen lähtökohtansa ja asettuneet keisarivallan taakse.

Presidentin valtaoikeuksia koskevaa tutkimustietoa ei ole, eikä sitä ole helppo edes tutkia, joten meidän on tyydyttävä logiikkaan presidentin valtaoikeuksia tutkiessamme.

En katso kuuluvani poliittiseen elittiin, vaikka koko aikuisikäni olenkin kannattanut demokraattisinta ihmiskunnan kehittämää poliittista järjestelmää eli parlamentarismia.

Puhuessani seuraavassa presidentistä, tarkoitan Suomen presidentin tapaisia presidenttejä, joilla on valtiollista päätösvaltaa, ja jotka osallistuvat valtiollisista asioista päättämiseen.

Ennen kuin puolustan kantaani, yritän analysoida niitä perusteluita, joita presidentin vallan puolesta on esitetty. Tosin ne kaikki on helppo kumota sillä tosiasialla, että kaikki muut pohjoismaat sekä esimerkiksi Belgia, Hollanti, Itävalta ja Saksa ovat jo kymmenien vuosien ajan olleet puhtaasti parlamentaarisia valtioita. Vahvan presidentin valtioita taas ovat mm. Venäjä, Yhdysvallat, Ranska ja Pohjois-Korea. Kumpi viiteryhmä sinun mielestäsi, hyvä lukijani, on Suomelle helpompi samaistumiskohde?

Edellä mainitut puhtaasti parlamentaariset valtiot eivät ole pärjänneet maailmanmenossa sen huonommin, kuin Suomikaan. Tämä on loogisesti riittävä näyttö sen puolesta, että presidenttiä ei tarvita.  Enää on siis kysymys vain siitä, olisiko presidentti siitä huolimatta hyvä olla olemassa jatkossakin.

Yleisin presidentin vallan puolesta esitetty perustelu on sen kaltainen, että talolla on oltava isäntä. Lähtökohta tässä ajatuksessa on se, että ministerit ja kansanedustajat ovat lapsia, joita maan isän tai äidin on pidetettävä nuhteessa.  Koko ajatuksen lähtökohta on niin tunnevaltainen, että se kaatuu jo siihen. Miksei pääministeri voi olla maan pomo varsinkin, koska monet presidentit ovat toimineet ennen presidenttiyttään pääministereinä?

Vakavampi peruste on se, että on hyvä, kun Suomella on esim. EU:n huippukokouksessa kaksi vahvaa edustajaa.  Tämän perusteen lähtökohta on itsekkyys. Miksi Suomella pitäisi olla enemmän edustajia, kuin se koko edellyttää. Täytyy muistaa, että EU:n päätösmenettely jo nykyisellään suosii pieniä valtioita, koska kaikilla jäsenvaltioilla on huippukokouksissa yksi edustaja. Saksalla on siis yhtä monta, kuin Suomella.

Kolmas peruste presidentin vallan puolesta on se, että kansa valitsee presidentin, mutta ei pääministeriä.  Tämähän on helppo ratkaista. Siirretään presidentin valitseminen eduskunnalle. Kun presidentin vallankäyttö ollaan parhaillaan saattamasta parlamentaarisen valvonnan piiriin paremmin, kuin vielä voimassa olevassa perustuslaissa, olisi tavattoman luontevaa siirtää vaali eduskunnalle.

Vaali jossa valinta tehdään kahden henkilön tai kahden asian välillä, ei ole yhtä demokraattinen, kuin suhteellinen vaali, jolla esim. eduskunta valitaan.

Sinä aikana, kun kansa on valinnut suoraan presidentin, on vaali jokaisella kerralla ratkennut vasta toisella kierroksella. Silloin voittaja on saanut vähän yli 50 %:ia äänistä ja hävinnyt vähän alle 50 %:ia äänistä. Voittaja on kuitenkin saanut koko sen vallan, mikä presidentillä on. Ei tämä ole demokratiaa, vaan enemmistön diktatuuria.

Eduskunta valitaan suhteellisella vaalilla, mikä takaa sen, että kansanedustajat tulevat maakunnista ja puolueista niiden suhteellisen koon perusteella. Kun eduskunnassa lisäksi kaikki tärkeimmät asiat, kuten presidentin valtaoikeudet vaativat määräenemmistön eli kaksi kolmasosaa tai jopa viisi kuudesosaa annetuista kansanedustajien äänistä, voi pienikin ryhmä vaikuttaa päätöksen sisältöön. Samoin pieni ryhmä pääsee päättämään maan asioista, jos se osaa hoitaa hallitusneuvottelut oikein.  Ruotsalainen kansanpuolue on onnistunut erittäin hyvin. Se on melkein aina hallituksessa pohjasta ja ohjelmasta riippumatta, ja saanut sen avulla hoidettua edustamansa vähemmistön asiat poikkeuksellisen hyvin.  Sanon tämän arvostuksen merkiksi ja vihjeeksi muille pienille puolueille.  En siis sano sitä arvostellakseni.

Parlamentarismiin sisältyy lisäksi se, että parlamentti eli Suomessa eduskunta valitsee maalle hallituksen ja sille pääministerin. Näiden on koko toimintansa ajan nautittava eduskunnan luottamusta.  Viimeisen perustuslain muutoksen jälkeen Suomessa on omaksuttu tapa, jonka mukaan eduskuntavaalien jälkeen suurimmalla puolueella on oikeus aloittaa hallitusneuvottelut.  Näin ollen ei ole aivan totta se, että kansa ei voi valita pääministeriä.  Jokainen äänestäjä tietää äänestämään mennessään, että jos hänen ehdokkaansa edustama puolue nousee suurimmaksi puolueeksi, on sen puolueen puheenjohtaja melko varmasti seuraava pääministeri

Oma lähtökohtani parlamentarismin puolesta perustuu oppiin vallan kolmijaosta. Oppi vallan kolmijaosta on peräisin valistusajan filosofilta Montesquieulta. Se tarkoittaa sitä, että väärinkäytösten välttämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettava toisistaan.  Aivan puhtaana tätä mallia ei sovelleta luultavasti missään, mutta ainakin edellä mainitsemissani  päämininisterivetoisissa yhteiskunnissa ja Suomessakin perustuslain pohjana on oppi vallan kolmijaosta. Meillä lainsäädäntövalta eli ylin valta on eduskunnalla. Toimeenpanovalta on valtioneuvostolla (hallituksella) ja tuomiovalta tuomioistuimilla.  Vallan kolmijako toimii hyvin, mutta on äärimmäisen herkkä. Kaikki yritykset tuoda siihen edellä mainittujen kolmen toimijan lisäksi muita toimijoita tuovat mukaan sekaannusta ja heikentävät näin ollen demokratiaa. Tämän on voinut havaita viime vuosina varsin selvästi esimerkiksi EU –edustusta ja valmiusjoukkoja koskevissa keskusteluissa.

Kansalaisten kannalta tärkeimmät asiat päätetään eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa. Tarkoitan lasten päivähoidon, koulujen ja opistojen määriä ja tasoja sekä väestön terveyden- ja sairaanhoitoa. Työterveydestäkin valtio korvaa työnantajalle noin puolet. Lisäksi kunnissa päätetään eduskunnan säätämien lakien pohjalta mm. kaavoituksesta eli mitä rakennetaan ja minne rakennetaan sekä mihin ei rakenneta mitään.  Lisäksi kaikki EU –asiat ovat Suomessa eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen hoidossa. Olisi siis tärkeää, että äänioikeutetut kävisivät äänestämässä nimenomaan kunnallisvaaleissa ja eduskuntavaaleissa.

Nykyisen perustuslain mukaan presidentti päättää yhteistyössä hallituksen kanssa Suomen ulkopolitiikasta. Se tarkoittaa Suomen omia suhteita EU:n ulkopuolisiin valtioihin, kuten Venäjään ja Yhdysvaltoihin. Nämä asiat ovat kaukana kansalaisen arjesta, joten presidentinvaalissa äänestäminen ei ole lainkaan niin merkittävää, kuin eduskunta- ja kunnallisvaaleissa.

Kansanedustajat ovat keskimäärin äänestäjiänsä fiksumpia. On ikävää lukea ja kuunnella heidän mollaamistaan.  Keskustelu, asiallinen kritiikki ja parodiakin ovat fiksuja tapoja osallistua poliittiseen keskusteluun, mutta kansanedustajan tai ministerin henkilöön kohdistuva mollaaminen ei ole. Sehän ei esimerkiksi millään tavalla kumoa kansanedustajan tai ministerin mielipiteitä.  Jos esitän rohkean väitteen, joka hermostuttaa jotakuta toista, niin tämä toinen ei kumoa väitettäni puuttumalla henkilökohtaisiin ominaisuuksiini, eikä myöskään uhkaamalla minua. Näillä tavoin tämä toinen viestii ainoastaan sen, ettei hän pysty kumoamaan sitä, mitä sanoin.  Unohtakaa siis mollaaminen ja keskittykää älylliseen keskusteluun! Ei suuri yleisökään välttämättä ole ihastunut mollaamiseen. Satiirisen amerikkalaisen aikakausilehden Madin ilmestyessä ensimmäistä kertaa Suomessa, ole sen kolmannen numeron yleisönosastolla seuraava kysymys: ”Miksi te sitä Donneria aina mollaatte? On täällä muitakin mollattavia.”  Toimitus vastasi kysyjälle: ”Hyvä on, lähettäkääpähän tarkempi osoitteenne.”

Eduskunnan ja kansanvallan väheksymistä tai suoranaista halveksimista osoittavat ne vähän väliä esiin tulevat ehdotukset kansanedustajien määrän vähentämiseksi. Useimmiten ehdotetaan 100 kansanedustajaa.  Helsinkiläisenä minun pitäisi tietysti kannattaa moista ehdotusta, mutta yhteiskuntatieteilijänä en voi sitä tehdä. Helsingin ja Uudenmaan paino eduskunnassa kasvaisi nimittäin melkoisesti.

Minua hirvittää yleistynyt tapa äänestää henkilöä puolueen sijasta.  Lähes kaikki ehdokkaat ovat jonkin puolueen listalla. Tämä merktsee sitä, että he ovat sitoutuneet kyseisen puolueen periaatteisiin ja tavoitteisiin. Eduskunnan äänestyksissäkin heidän on noudatettava oman puolueensa kantaa, jos haluavat toimia puolueen eduskuntaryhmässä.  Logiikan sääntöjen mukaan näistä lähtökohdista ei voi päätyä muuhun johtopäätökseen, kuin siihen, että äänestäjän kannattaa aloittaa ehdokkaan valinta tutustumalla puolueiden vaaliohjelmiin.  Vaalikoneet ohjaavat tässä mielessä äänestäjiä harhaan.